KU 1 - Minä, kuva ja kulttuuri: Taidehistoria

Kubismi on 1900-luvun alussa syntynyt maalaus- ja veistotaiteen tyylisuunta, joka keskittyy pääsääntöisesti yksinkertaisiin geometrisiin muotoihin. Nimi kubismi viittaa kuutiota tarkoittavaan sanaan "cube", jota kriitikko Georges Vauxcelles käytti Georges Braquen teoksista vuonna 1908.

Suuntauksen alulle panijoita olivat Georges Braque ja Pablo Picasso. Kubismi pyrki uudenlaiseen tapaan kuvata todellisuutta. Siinä hylättiin yhden pakopisteen kautta esitetty perspektiivinen kuvatila ja kohde kuvattiin monelta suunnalta samanaikaisesti. Tätä tilankuvaamisen tapaa kutsutaan simultaaniperspektiiviksi (simultaani = samanaikainen, perspektiivi = näkökulma).

Esimerkki simultaaniperspektiivistä. Kasvot on kuvattu sivusta, silmät on kuvattu edestä, suu on kuvattu edestä, hiukset osittain ylhäältä, helmet ylhäältä ja sivusta... Näin yksi näkökulma voidaan rikkoa ja samassa kuvassa voi olla yhtäaikaa monta eri näkökulmaa!

Aiheina kubisteilla olivat usein maisemat, muotokuvat ja asetelmat. Kubistit pelkistivät aiheensa muodot kuutioiksi, kartioiksi, lieriöiksi ja palloiksi. Kuvan peruselementit piste, viiva ja pinta olivat selkeästi läsnä. Tilarakenne purettiin tasopinnoiksi. Enää ei haluttu esittää mahdollisimman vakuuttavaa kuvaa todellisuudesta, vaan tärkeämmäksi nousi itse kohteen kuvaaminen useasta eri näkökulmasta samanaikaisesti.

Kubistit kehittivät myös kollaasitekniikan, jossa sanomalehdistä, kankaista, väripapereista ja tapeteista leikattiin ja liimattiin osia maalaukseen.

Kubistit myös ihailivat lasten tapaa piirtää. Picasso on sanonut: "Minulta meni 30 vuotta oppia piirtämään kuten lapset". Lasten piirtämät ja toistamat skeemat kiehtoivat kubisteja, joille todellisuuden orjallinen jäljentäminen ei tuonut enää taiteellista arvoa teoksille. (ks. postaus "Lapsen kuvallinen kehitys")

Kubistit olivat oman aikansa taidemaailman radikaaleja uudistajia. Kubismi onkin yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista taidesuuntauksista.